Tyhjästä voi joskus nyhjäistä

Siinä missä jokainen vilpitön lääkäri toivoo pohjimmiltaan olevansa tarpeeton, kielitieteilijä toivoo vilpittömästi joskus heittäytyvänsä vapaalle. Ei tarvitse aina pysähtyä prosessoimaan mielessään dekkarin verbimuotoja, pohtia tekstiviestikulttuurin tervehdyssanoja, analysoida tv-tekstitysten käännöskukkasia, kirota yhdysmerkin merkitsemättä jättämistä mainoskielessä tai syventyä etymologisiin jäsentelyihin. Siis joskus pitää vähän chillaa, man.

Mikäpä siis sen mukavampaa kuin pohtia jälleen sanojen maailmaa. Kielitoimiston leipätyö ei ole kehitellä kieleen uusia sanoja, mutta sitäkin se on toisinaan harrastellut. Vanhoista sanaehdotuksista tekee jälkeenpäin huvittavia juuri se, että ne eivät ole ajan mittaan vakiintuneet. Mikä on kisaamo eli kilpola? Tietenkin stadion. Hyviä johdoksia kumpikin, mutta käy se vanha kreikkalainenkin. Ja eikö kieppo olisi edelleenkin paljon hellyttävämpi kuin roll-on? Energiakvantin ei sentään tarvitsisi olla tarmoerkale. Entäs pilvenpiirtäjä tai kirpputori? Ai niin, nehän ovat olemassa olevia sanoja, anteeksi…

Nykysuomen sanakirjassa on noin 206 000 hakusanaa, mutta sen perustana olevassa kokoelmassa on noin 840 000 sanaa. Silti suomen kieleen ilmestyy sanoja aivan tyhjästäkin, jopa metsäkävelyllä. Saatan selittää aiemmin näkemästäni kaatuneesta puusta, ja kun saavumme paikalle, osoitan runkoa ja sanon: ”Tuo on se mötkö.” Viesti meni perille, jalat jatkavat eteenpäin. Mitä erikoista asiassa on? Sanakirjat eivät tunne sanaa, kumppanille sana on uppo-outo ja minä putkautin sen päästäni silmänräpäyksessä. Täysin vieras sana, jota en ole kuullut koskaan ennen ja jonka tuotin liiemmin ajattelematta. Mutta siinä se lepää, mötkö. Viestinnässä ei katkoksia.

Tätä kielen voimavaraa pidetään monesti ihmisen ja eläimen erottavana piirteenä. Meillä ihmisillä on avoin viestijärjestelmä, kun taas eläimillä ja esimerkiksi tietokoneohjelmilla on ”sulkeinen” järjestelmä. Toisaalta kielemme sisällä on sulkeisuutta: esimerkiksi pronominit (minä, hän, se, itse, joku, muutama jne.) ovat rajallinen joukko, johon ei hevin eikä rockin synny uusia sanoja.

Voin siis hyödyntää kielenkäytössäni sanaa, jota ei ole välttämättä kukaan historian saatossa käyttänyt, mutta kuulija ymmärtää sanomani vaivatta. Miten se voi olla mahdollista?

Jotain selitystä tuo se, että oma kielemme antaa eväitä tulkintaan. Mötkö liittyy äänteellisesti sellaisiin samantapaisiin kuvailuilmauksiin kuin möhkäle, mötikkä ja möykky. Kielessämme on valtavasti sellaisia verbejä, joilla kuvaillaan ääniä: sihistä, suhista, kihistä, pihistä, sähistä. Huomaa ö– ja ä-äänteen yleisyys edellisissä ilmauksissa. Lisäksi kaikissa on jotain omaperäistä.

Tiedätkö muuten, mikä on vatsastapuhujalle vaikein sana? Sanoisin, että papupata on vahvoilla. Koska vatsastapuhujan täytyy pitää oma suunsa niin ummessa kuin mahdollista ja antaa nuken hoitaa puhuminen, hänen on vaikeinta tuottaa äänteitä, joihin tarvitaan huulia. Tähän tarkoitukseen kimurantteja ovat p– ja t-äänteet. Vokaaleista u-äänne edellyttää huulten pyöreyttä. Mutta taitavan vatsastapuhujan ei tietenkään tarvitse tällaisista hidasteista piitata. Hän voi turvautua vaikkapa hassuun puhetapaan ja ääntää vaikeimmat sanat tarkoituksellisesti vinksin vonksin. Yleisö pitää sitä osana performanssia.

Kategoria(t): Luokittelematon Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s