Hoitamaton termistö on huono malli

Eri tieteenaloilla harjoitettava termityö on suomen kielen elinvoimaisuuden merkki. Miten urakasta on selviytynyt itse kielitiede? Meikäläisten palstaahan tämä kielellinen näpertely on.

Mennään suoraan asiaan: vaikka tutkimusta tietysti tehdään suomeksi, on vierasperäisiä termejä aivan tolkuttomasti! Alan ammattilaisen arkikielenkäyttöön kuuluu läjäpäin maailmalta poimittuja vierassanoja (adjektiivi, syntaksi, foneemi, leksikko), jotka ovat potkaisseet nurin kotoperäisiä vastineita – jos sellaisia on edes ollut.

Kielitieteen pöyheä termistö käsittää lainasanoja muistakin kuin eurooppalaisista kielistä. Kukapa olisi kuullut seuraavista kummajaisista?

švaa-vokaali : murteellinen vokaaliäänne*, esim. pohjalaisten jalaka (vrt. jalka)

deiksis : jokin puhehetkeen suhteutettava ominaisuus, esim. puhujittain vaihtelevat pronominit me ja sinä tai adverbit tänään ja siellä

bahuvriihi : yhdyssanatyyppi, jolla viitataan olioon jonkin sen yksittäisen piirteen perusteella, esim. kuuraparta, puupää, arkajalka

sandhi : sanojen rajakohdissa tapahtuva yhdentyminen, esim. ”misoot?” (vrt. missä olet?)

glottaaliklusiili : äänihuulet supistuvat niin, että syntyy katkos (eli klusiiliäänne), mutta tuloksena kuuluu tyhjää, esim. käskevästi lausuttu ”laske* irti

Lauseenjäsenistä subjektista käytettiin ennen nimitystä alus ja predikaatista nimitystä maine, mutta nykytutkijalle ne ovat hepreaa – tai oikeastaan suomea. Sijamuodoilla on ollut kauniisti sepitetyt nimityksensä, kuten omanto (genetiivi), olento (essiivi), sisäolento (inessiivi), ulkotulento (allatiivi), vajanto (abessiivi) ja seuranto (komitatiivi). Kansainväliset nimitykset ovat syrjäyttäneet lönnrotilaiset tekeleet, mikä myös saa ne kuulostamaan ummehtuneilta. Mutta kummat olisi koulussa helpompi opetella?

Konsonantti oli aikoinaan kerake ja vokaali ääntiö. Näitäkin voi yhä kuulla, jos oikein tarkkaan kuuntelee vanhainkodissa vaippojen vaihtoa odottavien äidinkielen opettajien kertomuksia.

Terminikkarit ovat silti onnistuneet luomaan kotimaisia oppisanoja. Tuloksena syntyy elävämpiä ja kuvaavampia termejä: monikko (pluraali), aikamuoto (tempus), käskymuoto (imperatiivi), järjestysluvut (ordinaalilukusanat) ja täydennysjakauma (komplementaarinen distribuutio).

Suluissa olevat kansainväliset termit ovat usein suositumpia, ainakin mitä syvemmälle tutkijankammioihin työnnetään pää. Jokseenkin yksinvaltaisessa asemassa ovat säilyneet sellaiset harvat termit kuin muotti, kantasana, johdos ja määrite. Maallikoiden suusta kuulee sanaluokista nimityksiä teonsana (verbi), lukusana (numeraali) ja laatusana (adjektiivi), ja minun ainakin on vaikea keksiä niistä ilkeää sanottavaa.

Miksi kielitieteilijää ei sitten innosta luoda oman alansa termistöä suomalaisen suuhun sopivammaksi? Ehkä suutarin lapsella ei ole kenkiä. Tai kielitieteilijällä on muita mielenkiinnon kohteita – siis intressejä.

Kuten suomen kielen maisteri, laulaja Maija Vilkkumaa on todennut: kielitieteilijät eivät ole kielipoliiseja. Kielipoliiseja ovat vain maallikot, joita on pistänyt oikeinkirjoituskärpänen. Suurinta osaa suomen kielen tutkijoista ei liikuta tippaakaan, kirjoittaako joku yhdyssanan erikseen tai jättääkö joku toinen pilkun merkitsemättä. He varmasti havaitsevat virheet, koska ovat kielenilmiöille herkistyneitä ja kielen vaihtelusta kiinnostuneita, mutta normeista he ovat kyllästyneitä puhumaan.

Suomen kielen maisterin sadoista opintopisteistä varsinaista kielenhuoltoa on ehkä 10–15 opintopisteen edestä. Nykykielitiede haluaa tarkastella kieltä sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen pitäisi jonkun mielestä olla. Mutta jos kielitieteen ylimmät asiantuntijat eivät näe tarvetta kotimaisen termistön ahkerammalle kehittämiselle, kenen sitten pitäisi urakkaan ryhtyä? Vai olisiko urakkaan edes syytä ryhtyä?

Minusta kotoperäinen sana useimmiten pieksee lainasanan mennen tullen niin tyylissä, elävyydessä kuin läpinäkyvyydessäkin. Siksi suosin suomalaista aina kun mahdollista.

* Kommentin perusteella korjattu epätarkka ilmaus koskevaksi kaikkia vokaaliäänteitä, ei toki vain a-äännettä (ajatuskatko).

Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Hoitamaton termistö on huono malli

  1. Venla sanoo:

    Itse asiassa suomen murteista puhuttuaessa švaa ei viittaa mihinkään tiettyyn äänteeseen. Se tarkoittaa vain ylimääräistä välivokaalia (jalAka, kolOme, hölÖmö).

  2. agricocacola sanoo:

    Aivan totta. Pohdiskelin niin keskittyneesti jalakoja, että tulin kirjoittaneeksi vain a-äänteistä. Kiitos tarkkasilmäisyydestä.

  3. Švaa suomalaisessa dialektol… anteeksi, murteentutkimuksessa on sikäli hölmö termi… anteeksi, oppisana, että sitä käytetään erikoisessa suomalaistetussa merkityksessä. Alun perin se on tarkoittanut heprean kielen ns. tyhjää vokaalia, eurooppalaiseen kielitieteeseen se tuli 1800-luvulla, ja vaikka sitä suomalaisessa kuten ehkä joissakin muissakin perinteissä käytetään välivokaalista, joka voi periaatteessa olla mikä vain, yleisemmin ”schwa” kai maailmalla nykyään ymmärretään englanninkielisen käytännön mukaisesti, tarkoittamassa nimenomaan redusoitunutta, suomalaisen korvaan lähinnä ö:ltä kuulostavaa vokaalia. Kun kysymys on välivokaaleista tyyppiä ”jalaka, silimä, kylymä”, minä puhuisin kielitieteilijäyleisölle epenteettisistä vokaaleista, suomalaisille maallikoille loisvokaaleista.
    Švaassa on sekin hyvä puoli, että se on harvinaisia ulkoeurooppalaisia sivistyssanojamme. Samoin kuin iki-ihana bahuvrīhi, joka puolestaan tulee intialaisesta kielioppitraditiosta ja tarkoittaa kai suunnilleen ”paljo-riisi” eli ’rikas’. Näihin ihaniin intialaisiin termeihin kuuluu muuten bahuvrīhin ja sandhin lisäksi myös dvandva: dvandva-yhdyssanat kuvaavat osistaan muodostuvaa kokonaisuutta, esim. suomen maailma (maa + ilma) on tällainen.
    Mutta kun puhutaan siitä, miten ”kielitieteen pöyheä termistö käsittää lainasanoja muistakin kuin eurooppalaisista kielistä”, niin miten tähän kuuluvat deiksis ja glottaaliklusiili? Kreikka ja latina nyt ovat niin eurooppalaisia kieliä kuin olla voi.

    • agricocacola sanoo:

      Kiitos valaisusta, mestari. Tentin aikoinaan Karhunkielesi. Kirjoitin tämän postauksen poleemiseksi (!), koska rupesin silloin tenttikirjoja lukiessani kiinnittämään huomiota joka puolelta tulviviin vierasperäisiin oppisanoihin. Taisin myös ohimennen ihmetellä asiaa opiskelukaverini kanssa.

      Kirjoitin näköjään epätäsmällisesti pöyheästä termistöstä. Tarkoitukseni oli kylläkin esitellä kaikkein erikoisimpia kielitieteen termejä, mutta ei suoranaisesti keskittyä vain ulkoeurooppalaiseen termistöön. Minustakin on ihailtavaa, että kielitieteelliseen puheenparteen on tullut sanoja meidän näkökulmasta todella harvinaisista lainanantajakielistä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s