Peni vai koira?

Minulle joka kerta hekotetaan, kun käytän koiran tilalla sanaa peni.

Sana koira on modernia hapatusta, koska parhaan ystävämme nimitys on ollut suomen kielessä alun perin peni. Vielä varhaisemmaksi muodoksi on itse asiassa rekonstruoitu *pene, mutta peni kelvatkoon.

Penillä ja sen johdoksella penikalla (= koiran tai muun koiransukuisen eläimen pentu) on vastineita sekä lähi- että etäsukukielissä, joten sanat ovat ainakin isoisän lampunoston ajalta, mutta todennäköisesti vielä paljon hämärämmästä historiasta, mahdollisesti jopa 6 000 vuoden takaa.

Yllättäen kun sanojen alkuperää valottaa lisää, paljastuukin, että myös koira on ikivanha substantiivi, joka tunnetaan kaukaisimmissakin sukukielissä. Miten sitten voidaan selittää kahtalaisuus koiran ja penin välillä?

Etäsukukielissä koiran merkitys on ollut ’urospuolinen eläin’. Tajusin vasta tätä kirjoittaessani, että nykykielessä tämän paikan on ottanut tietenkin koiras. Palikat loksahtelevat kohdalleen.

Kantauralissa eli vanhimmassa jäljitettävässä suomen kielen esimuodossa on luultavimmin ollut sana *koj(e), joka on tarkoittanut ’miestä’ tai ’ihmistä’ (vrt. englannin man monissa yhteyksissä). Tuon kantasanan pohjalta olisi muotoutunut nykykielinen koira. Muita tästä muodosta syntyneitä sanoja ei suomessa ole säilynyt.

Koira-sanan vakiintuminen tietyn lemmikkieläimen nimitykseksi ei siis ole aivan vanhinta perua, vaikka on koira ollut nykyisessä merkityksessään jo suomen kirjakielen alkuaikana 1500-luvulla. Tuolloin penikka tarkoitti ainakin Agricolan kielessä ’koiranpennun’ ja ’eläimen poikasen’ lisäksi ’lasta’ tai ’kakaraa’.

Peni jatkoi eloaan samantyyppisissä merkityksissä ilmeisesti enää murteissa, ennen kuin se vähitellen menetti elintilansa tykkänään.

Viron kielessä koer on samalla tavoin peruskirjakieltä, mutta peni on vielä säilynyt murteellisena kuriositeettina. Eestikaverini mukaan fraasi ”munia syövä peni” käännettynä viroksi viittaa melkoiseen typerykseen, joten ilmaus on vielä mukavasti hengissä.

Peninkulma ansaitsee vielä sanasen. Sen muodostumistapa on nimittäin pieni arvoitus. Todennäköisesti jälkiosa on epäsäännöllisesti lyhentynyt kuulua-verbin johdos, joko kuulema tai kuuluma.

Suomen murteissa onkin poimintoja muodoista peninkuulema tai peninkuuluma. Peninkulma on siis kirjaimellisesti viitannut siihen matkaan, jonka päästä koiran haukunnan voi kuulla. Ja tälle matkalle on annettu varsin täsmällinen mitta: reilut 10 kilometriä.

Oli miten oli, viimeisiä haikuja tästä ammoisista ajoista haukutusta nimityksestä peni kuulee enää koirien erisnimenä. Savon Sanomien selvityksen mukaan Peni oli 30. suosituin koirannimi vuonna 2013 julkaistussa Kennelliiton tilastossa.

Penejä oli mojovat 1 227 karvakuonoa, joten ehkä peni vielä jonain päivänä tassuttelee konkarimaisin askelin takaisin kirjakieleen.

Lähteinä käytetty aarrearkkuja nimeltä Nykysuomen etymologinen sanakirja ja Suomen sanojen alkuperä.

 

Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s