Osanottoni surunvalitteluille

Kuoleman äärellä alkavat sanat loppua. Kuin varmimmaksi vakuudeksi mediassa näkee toisinaan juttuja siitä, mitä surevalle ei saa sanoa. Tärkeintä on sanoa jotain, mutta silti rivien välistä voi lukea, että olisi turvallisinta pitää turpansa kiinni.

Mitään kaikkiin tilanteisiin sopivia korulauseita ja kaunopuheita ei ole. Siksi on epäreilua soimata vilpittömästi hyvää tarkoittavia ihmisiä ”kielletyistä” tavoista ottaa osaa. Harvan suusta solisee – varsinkaan valmistautumatta – einoleinomaisia värssyjä.

Tämä ristiriita tekee surunvalittelusta vaativan genren, kun tuppisuuksikaan ei oikein voi jäädä. Suomalaisessa kulttuurissa osaa otetaan yhä perinteisillä, hillityillä sanonnoilla, jotka voivat kuitenkin nykyään kalskahtaa liian kaavamaisilta. Niihin olemme aikojen saatossa sosiaalistuneet. Uusia ilmaisutapoja muovautuu tähän genreen hitaasti, koska kuolema kaikessa sensitiivisyydessään rajoittaa räiskyvimpiä luovuudenpurkauksia.

Työskentelin vuosia sairaalan ruumishuoneella, jossa järjestin muun ohessa lyhyitä jäähyväisiä vainajien omaisille. Suruväki oli pääosin vaiti ja tunnelma jännittynyt. Hississä ei turhia höpisty ja oma naamakin pysyi peruslukemilla. Yleensä en itse aloittanut keskustelua vaan tyydyin lähinnä vastailemaan kysymyksiin ja käyttäytymään viilipyttymäisen arvokkaasti.

Miten itse jakaisin tyylipisteitä surunvalittelugenren tyypillisimmistä soperruksista? Huomaamme, että jos sanoja ryhdytään puntaroimaan tiukoilla kriteereillä, löytyy yhdestä jos toisestakin ilmauksesta ongelmia. Ehkä pitää vain valita se vähiten huonoin.

”Otan osaa.”

Turvallinen vakiovärssy, joka kuitenkin kalskahtaa vähän teennäiseltä. Tämä muistuttaa sähköpostin lopetusfraasia ystävällisin terveisin. Toimii sinänsä, mutta persoonallinen ote jää uupumaan. Onko liiankin kliseinen?

”– – pääsi taivaan kotiin.”

Kansa on pakanallistunut helvetillistä vuosivauhtia, joten uskonnollista lähestymistapaa ei ole tahdikasta käyttää, ellei surevan (tai oikeastaan vainajan) vakaumus ole tiedossa.

”Kaikella on tarkoituksensa.”

Melko fatalistinen tokaisu, jolla ei ole tieteellistä evidenssiä, sanoisi filosofi, jos joku kysyisi jotain filosofilta.

”Tiedän mitä tunnet.”

Tämän kohdalla varoitellaan sellaisesta, että toisen äkilliseen tunnemyrskyyn on todellisuudessa mahdotonta samastua, joten vaarana on sortua ylimielisyyteen.

”Jaksamisia.”

Liian pelkistetty. Melkein sama kuin tuumaisi ”tsemppiä” tai ”soitellaan”. Toivotukselle tarjoaisi tarvittavaa täydennystä vaikkapa muotoilu ”jaksamista suruusi”. Jaksamista empaattisempi on ”voimia”. Jotenkin tuollaiset yhden sanan tokaisut jäävät herkästi ontoiksi.

”Olet niin vahva.”

Tämä voi kuulemma syyllistää surevaa. Surevaa ei tietenkään kiinnosta esiintyä ulospäin vahvana. Plussaa kannustavuudesta.

”Kuolema pitää vain hyväksyä.”

Turha latteus, joka mitätöi murheen. Osanoton ilmauksessa pitää olla osaaottava sävy.

”– – oli taistelija.”

Tämä on aika skaalautuva ilmaisutapa, jossa on paitsi kannustavuutta myös lohdullisuutta.

”Kyllä surusta pääsee yli.”

Surua ei asiantuntijoiden mukaan pitäisi ajatella häiriötilana vaan pikemminkin kokemuksena, joka on osa elämää. Siinä mielessä ei pitäisi hoputtaa surevaa vaan antaa tunteiden soljua omalla painollaan.

”Sure rauhassa.”

Kaunis ajatus, mutta saattaa vaikuttaa etäännyttävältä. Osanottaja ei ymmärrettävästi halua olla häiriöksi ja tarjoaa surijalle tilaa.

”Soita jos tarvitset jotain.”

Hyvää tarkoittava lause, mutta herkästi pelkkä väkinäinen kohteliaisuus. Todellisuudessa surevaa herkästi kartetaan kuin ruttoa ja varsinkaan apua on turha pyydellä.

Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Osanottoni surunvalitteluille

  1. Noriko sanoo:

    Mielenkiintoinen kirjoitus. Kuolema on nykyihmiselle (homo sapiens) jatkuvasti etääntyvä osa arkea. Olen sitä mieltä, että sanomisten miettiminen etukäteen saattaa aiheuttaa turhaa jännittyneisyyttä tilanteeseen. Pitäisi jossain määrin olla sponttaani ja elää tilanteen mukaan. Ystäväni sanoi vakiolauseensa olevan ”olkaa kiitollisia siitä ajasta, jonka saitte yhdessä viettää”. Mitä mieltä olet tästä imperatiivisesta lähestymistavasta?

  2. agricocacola sanoo:

    Jep, viime kädessä osanoton sanat valikoituvat hetkessä. Loistava vakiolause! Positiivinen ja lämmin tulokulma.

  3. Toby sanoo:

    Hieno kirjoitus, 5/5! Nauroin myös, mistä plussaa.

    Sain vähän aikaa sitten kuulla työyhteisön jäsenen vakavasta sairaudesta, kun hän siitä minulle kertoi odotellessamme hissiä. Ylitin itseni halaamalla häntä spontaanisti ja sanomalla ”tosi ikävä kuulla”. On tietysti banaalia ajatella omaa suoritusta tuollaisessa tilanteessa, mutta olin varsin tyytyväinen toimintaani siinä tilanteessa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s